Aina mukana ja hampaita

Pienen kissan elämä voi olla välillä myös tylsää. Onneksi on noi ihmiset joista riittää huvia tuntikausiksi. Ahkerasti olen harjoitellut olkapäällä ratsastamista.

Emännän vaatteissa on usein kaikenlaisia kivoja lappuja, naruja ja vetoketjuja joita on kiva repiä. Vaikka emäntä nauraakin, yrittää hän tätäkin harrastustani rauhoitella. Osaan jo sanan "ei", mutta tottelen sitä valikoivasti. Se ei aina toimi, varsinkaan liian usein toistettuna.

Usein kielloista vaan innostunkin vakiohuviini joka on emännän hiusten repiminen. Tämä saa aikaan vielä suuremmat naurut ja lopulta äkkilähdön pois selästä. Minä en kynsiä ihmisiini käytä, paitsi jos he eivät osaa odottaa minun hyppäävän selkään ja liikahtavat säikähdyksestä liian nopeasti. Emännällä onkin komeat naarmut vasemmalla olkapäällä muistona siitä kerrasta kun yllätin hänet kahvia keittäessään. Minäkin putosin maahan kyljelleni. Aina ei voi onnistua, mutta sen jälkeen onkin harjoiteltu ahkerasti sanaa "Olka" jotta oppisin milloin on soveliasta tulla kyytiin.

Nukkuminen mitä omituisimmissa paikoissa jatkuu. Minusta on kiva saada vähän vaihtelua. Ja peiton allahan ne ihmisetkin nukkuu, mitä kummallista tässä on?

Seuraan usein emäntääni kun hai laivaa. Mitä tahansa hän tekeekin Minä Tahdon olla mukana. Ja ilmoitan sen suureen ääneen jos välissämme on esim ovi. Kaikki asiat tarvitsee tutkia. Pahin tapani kuulemma on väen väkisin haluta istua sylissä kun emäntä on hoitamassa aamutoimiaan... Tästä ei ole kuvaa, sattuneesta syystä. ;)

Lähipäivinä olen ollut kärttyinen kiusanhenki. Mitä muutakaan voi odottaa kun yläkulmahampaiden teko on niin hidasta. Tämä kuva otettu 4 heinäkuuta.

Ja tässä tilanne tänään. Tippuisivat jo maitohampaat! En minä kipuani emännälle näytä, vaikka hän väittääkin että huomaa sen. Hurjan näköinen kuulemma olen. Ja innoissani minulle tuoduista kuivatuista kananpaloista. Järsiminen on nyt kivaa kun takahampaitakin teen samaan aikaan. Emäntä nauroi ratketakseen kun ekaa kertaa söin kananpalaa, kuolasin kuulemma hyvin epänaisellisesti. Minä en välitä, on ne niin hyviä että muutaman naurun voin antaa anteeksi.

Ei kiva.

Nyt sit on yks valkopäinen finni, ja se kutisee! Näkyy paremmin kun kuvaa klikkaa suuremmaksi, se on ympyröity punaisella.

Aknesta viis!

Emäntä sitten otti ja leikkasi leukani karvat lyhyemmiksi! Yritin kovasti vastustella mutta hän väitti että leukani pysyy näin puhtaampana ja kuivempana. Minkä minä sille voin että juomavesikulhossa on hauska lutrata.

Kissan aknesta on kyselty emmännältä, mutta hyvää suomenkielistä linkkiä ei oikein ole. Englanniksi löytyy enemmän tietoa "feline acne" hakusanoilla. Pelottavia on ne kuvat pahaksi päässeistä tapauksista, siksi kai toi emäntä nyt hössääkin niin paljon.

Itseäni ei akne vaivaa, en edes sitä huomaa. (Paitsi iltaisin kun leuka pestään ja lääkeshampoo annetaan vaikuttaa kymmenen minuttia...) Minun päiväni kuluu perheen keskimmäisen kissan Savun kouluttamisessa. Vielä ei herravanhus jaksa aina leikkiä kanssani.

Mutta yleensä ollaan ihan hyvissä väleissä.

Voisin leikkiä aina ja koko ajan! Mutta Savu on kuulemma jo 10 vuotias, ymmärtäähän sen että hän väsyy nopeammin kuin minä.

Siinä tapauksessa on mukava ärsyttää emäntää. Vessapaperit on edelleen elämän suola, melkein kaikki verhot on rikki ja joka päivä keksin jotain uutta. Oikein ihmettelen että emäntä malttoi ottaa tämän kuvan eikä ajanut minua heti pois laukustaan, olisin voinut vaikka lirauttaa sinne!

Kostoksi emäntä on aina räpsimässä kuvia. Luulisi että sitä saisi edes nukkua rauhassa, mutta tassun unohtuminen seinää vasten unien ajaksi oli kuulemma aivan liian hauskaa. :)

Teini

Voi elämä! Mulla on akne!

Tilanne puolitoista viikkoa sitten, kun likaa oli suhteellisen vähän.

Emäntä on ollut huolissaan mun leuassa olevasta mustasta liasta ja ärsyttävän usein se sitä rapsutteleekin. Tilanne on vaan pahentunut ja vasta tänään emäntä sai selville että mulla on kissojen akne. Kuulemma hakee apteekista pesuainetta jolla joka päivä pesee mun leuan. Arvaa vaan annanko! Saa luvan kääriä mut pyyhkeeseen ja varoa etten pure, minä kun en pesemisestä niin välitä. Ei ne finnit mua haittaa, ei edes kutita. Mutta pois ne pitää kuulemma saada. Noh onhan ne kauneushaittakin ja eihän se ole kiva kun valkoinen leuka näyttää likaiselta. Noh, jos nyt tän kerran luotan emännän arvostelukykyyn. Ja varsinkin kun kertoi että jos pesu ei auta niin sit tarvitaan antibioottikuuri tai jopa piikki! Hui!

Tilanne tänään.

Normi päivä

Pienen kissan päivä on täynnä touhua:

Aamulla herätetään emäntä kehräämällä ja puskemalla ja haukottelemalla leukaperiä repivästi.

Sitten tarkastetaan onko karvat suorassa. Ja huudetaan sydäntäraastavasti aamupalaa emännän laittaessa kahvia itselleen. Muista, emäntää ei saa päästää suihkuun ennen kuin ruoka on tarjoiltu. Joku roti sitä olla pitää!

Aina se yrittää räpsiä kuvia. Estä kaikin tavoin emäntää ottamasta kuvia kauniista silmistäsi. Pureminen on hyvä keino.

Tai pitkä turkinhuoltohetki. Ei sillä kummiskaan ole sydäntä keskeyttää.

Juuri kun kuulet kameran sammuvan, ota kaunis poseerausasento ja katso kaihoisasti kaukaisuuteen. Hihittele samalla sisäisesti kun emäntä yrittää saada kameran äkkiä takas päälle ja kuvan tarkennettua.

Ruokailu on hauskaa! Kaikki ruoat ovat minun, muut vain kuvittelevat saavansa syödä rauhassa.

Maito on ihan ehdotonta herkkua! Jostakin syystä tämä riemu yritetään minulta kieltää kovin sanoin, vaikka emäntä juokin laktoositonta herkkumaitoa.

Päiväunet yllättää usein kesken leikin, ja minut voikin löytää nukkumasta mitä hankalimmissa asennoissa.

Tämän kuvan emäntä räpsäisi puhuessaan kasvattajani kanssa puhelimessa. Mitä lienee höpisseet, minua ei aina jaksa nuo emännän touhut kiinnostaa.

Jos päiväunilta herättyä oikein kyllästyttää ja kukaan ei tajua leikkiä kanssani, tiedän erään takuuvarman keinon saada huomiota. Vessapaperi. Tämä saa emäntään vauhtia ja hän juoksee perässäni pitäen kovaa meteliä, ehkä hänkin tahtoo leikkiä, mutta tämä lelu onkin minun! Lopulta rauhoitun ja revin paperin tuhannen palasiksi. Harva asia on yhtä hauskaa!

Pihallakin kävimme, mutta kuvia ei emäntä saanut otettua. Naapurin rouva säikäytti minut ja hipsimme heti tilaisuuden tultua takaisin sisälle turvaan. En ole oikein ulkoilevaa sorttia, mutta tuon mustan herrakaverin kanssa se sujuu vähän paremmin. Seuraavalla kerralla esittelenkin asuinkumppanini ja jos tuo emäntä vaan osaa, niin videokuvaakin saattaa olla tiedossa.

Ja niin minusta tuli...

Yllätys, yllätys kaikki! Monien vaihtoehtojen jälkeen päättivät sitten kutsua minua nimellä Wimma.











Sopii kuulemma hyvin luonteeseeni. Muita vaihtoehtoja olivat mm. Halla, Blanca ja Safiiri (lyhennettynä Safi). Halla olisi sopinut turkkini väriin mutta ei kuulemma luonteeseeni, olen räiskyvämpi kuin minkälaisen mielikuvan saa kyseisestä nimestä. Blanca oli liian vaikea nopeasti lausua enkä reagoinut siihen mitenkään. Safiiri olisi ollut loistava ja silmiini todella sopiva, mutta sitten muistivat että eräs samanrotuinen kissaneito on jo Safiira. Wimma-nimi yllätti puun takaa ja koska se kuulosti minustakin kivalta ja sai korvani liikkumaan, totesi omistajani että: "se on sit siinä." Aika rohkea ja itsepäinen olenkin joten eipä taida nimi kissaa pahentaa tällä kertaa.

Hyvää kesän alkua kaikille, minä pääsen seuraavaksi ulkoilemaan uusissa valjaissani! En niistä vielä paljoa tykkää, mutta turvallisuuden tunnetta ne antavat kun takametsässä niin moni asia vielä pelottaa. Ja ainahan voin kiivetä emäntäni punttia pitkin hänen syliinsä rauhoittumaan. :)
















Tässä leikin pitsisellä päiväpeitteellä jonka alta on hyvä kurkistella ja säikytellä isompia asuinkumppaneitani.